Puistokatu 18
Pekka Leimun muistikuvia suvustaan ja isovanhempien elämästä
As. Oy Aro, Puistokatu 18
Pekka Leimun isän isän isä:
Sven Lindström syntyi Asarumissa, Mörrum-joen varrella Etelä-Ruotsissa. Se sijaitsee Skoonenmaalla Blekingen maakunnassa. Lähin kaupunki Karlshamn. Skonenmaa on kuulunut Tanskalle 1640-luvulle asti. Siellä sijaitsi paperitehdas.
Sven Lindström muutti lapsena 1840-luvulla vanhempiensa mukana Hämeeseen Janakkalan Tervakoskelle, jonne perustettiin paperitehdas. Täällä toiminut paperitehtaan työnjohtajana kuten ilmeisesti isänsäkin oli ollut. Sven meni naimisiin pohjalaisen naisen kanssa. Heille on syntynyt seitsemän poikaa, joista osa suomentanut nimensä Halmeeksi, osa ei suomentanut ja osa suomensi Leimuksi. Lindström-Halme-Leimu suku hajaantunut Turun lisäksi mm. Helsinkiin, Kouvolaan ja Kokkolaan
Pekka Leimun isän äidin äiti:
Sanna Vilenius, myöhemmin Vaurio oli Tervakosken Seurahuoneen emännöitsijä. Tämän vuoksi poikansa Anton joutui hankkimaan itselleen frakin häihinsä. Ei tiettävästi pukenut sitä ylleen koskaan sen jälkeen.
Häntä kutsuttiin vanhaksi mummuksi, tyttärensä Ida oli pelkkä mummu. Sanna eli yli 90-vuotiaaksi ja asui viimeiset vuotensa Idan ja Antonin luona. Viimeiset vuodet hän oli liikuntakyvytön. Pekka Leimun äidin kertoman mukaan näin oli talvisodasta asti. Sota-aikana oli lämmityksestä pulaa, ja siksi vanhaa mummua pidettiin makuulla eikä hän sitten enää päässytkään omin voimin ylös. Hän istui kaiket päivät tuolissaan, mutta leikki kanssani kävelykeppiään käyttäen, kertoo Pekka Leimu. En myöskään muista, että hän olisi puhunut mitään, siis puhekykykin oli mennyt. Sanna kuoli joskus 40-luvun lopulla.
Pekka Leimun isän isä:
Anton Ferdinand Leimu, ent. Lindström syntyi 1870-luvun puolivälissä ja kuoli 1960-luvun alkupuolella. Oli työssä VR:n Turun konepajan viilaajana. Hän oli myös puoliammattilainen muusikko instrumenttinaan englannintorvi. Anton soitti Turun Työväenyhdistyksen soittokunnassa. Hän oli Tannerilainen sosialidemokraatti.
Pekka Leimun isän äiti:
Ida Maria o.s. Vilenius syntyi 1870-luvun puolivälissä ja kuoli 1960-luvun alkupuolella. Hän piti kauppaa Portsasssa Korkeavuorenkadulla, jossa he Turussa ensin asuivat. Se ei menestynyt, koska Ida myi velaksi eikä saanut rahojaan, joten hän lopetti. Kaupan lopetettuaan hän oli kotiäiti
Anton ja Ida Leimu
Anton joutui nuorena isäni Reinon kertoman mukaan Suomen sotaväen kutsuntaan, mutta hylättiin ensin liian laihana ja seuraavalla kertaa liian lihavana. Anton oli raittiusmies ja tannerilainen demari, mutta hyvin rauhallinen, hiljainen ja vaatimaton. Turun Työväen Säästöpankin perustajajäsen. Ei joutunut mukaan kansalaissodan kahinoihin vuonna 1918, koska oli silloin jo reippaasti yli 40-vuotias. Anton liittyi TTY:n soittokuntaankin vasta Suomen itsenäistyttyä, joten ei kuulunut “Hennalan soittokuntaan”. Soittokunta piti kesäisin ulkoilmakonsertteja Rautatieaseman puistikossa, jossa oli esiintymislava. Anton Leimu esiintyi säännöllisesti kvartetissa viulistina elokuvateatteri Casinon orkesterimontussa mykän elokuvan aikaan.
Isoisä oli taitava käsistään ja hänellä oli verstas kellarissa. Hän teki minulle vanerista polkuauton, jossa oli pattereilla toimivat valot ja Sirkulle leikkimökin, joka sitten pystytettiin kesäpaikkamme Paraisten saareen, kertoo Pekka Leimu.
Kulkuneuvona oli talvisin itse tehty potkukelkka ja jääkenkä sekä kuljetusvälineenä jugend-tyyliset tyylikkäät käsikärryt, joita käytettiin vielä 1950-luvulla. Kärryissä oli raudoitetut pyörät, jotka kyllä kuuluivat mukulakivikaduilla.
Veeärräläisenä isoisällä oli vapaat matkat rautateillä, ja tätä oikeutta hän kerran käytti käymällä Pietarissa joskus ennen vallankumousta. Matkamuistona oli raittiusaatteesta huolimatta komea korkea olutpullo. Tämä oli tiettävästi ainoa hänen tekemänsä ulkomaanmatka.
Mummu teki hyvää ruokaa, kun oli oppinut äidiltään, Seurahuoneen emännöitsijältä. Suku kokoontui joulun pyhinä heille syömään Puistokadulle.
Lasten lastaan Sirkkua Ida palvoi ja piti tyttöä suvussa ihmeenä. Miehellään Antonilla oli kuusi veljeä eikä yhtään sisarta. Hänellä itselläänkin oli kaksi poikaa ja kaksi pojanpoikaa.
Isovanhempani olivat raittiusihmisiä, mutta eivät ihan tiukkapipoisia. Innostuivat yli 80-kymppisinä kerran maistamaan isäni valmistamaa, kotiviiniä – ja kyllä heillä oli hauskaa!
He olivat molemmat syntyneet vuonna 1875. Mummu Ida kuoli ensin vuonna 1959 ja isoisä Anton eli viimeiset vuotensa Betanian vanhainkodissa. Hän kuoli 1961.
Pekka Leimun isän veli:
Antti Leimu, syntynyt 1902 ja kuollut 1960-luvunn jälkipuoliskolla. Hän oli rakennusmestarina, Turun kaupungin palveluksessa. Suunnitteli myös liikkeiden ja kerhojen sisustuksia Turussa. Antti Leimulla poika, Pekan serkku Matti Leimu syntynyt 1934, rakennusinsinööri, Turun seurakuntien rakennusjohtaja, eläkkeellä.
Pekka Leimun isä:
Reino Leimu syntynyt 1904 ja kuollut 1981, Turun yliopiston kemian professori. Hän oli Turun Urheiluliiton aktiivijäsen, kuten veljensä Anttikin. Reinolla kaksi lasta: Pekka Leimu, syntynyt 1943, Turun yliopiston kansatieteen professori. Sirkku Leimu, syntynyt 1948, Paimion lukion matematiikan ja kemian opettaja.
Lapsuutensa kesät Antti ja Reino viettivät mummolassa Tervakoskella, jonne yleensä mentiin junalla. Kerran tämä matka kuitenkin tehtiin jostain syystä kestikievarikyydillä, silloin oli ehkä rautatielakko. Tästä lapsuuden kesänvietoistaan johtuen isäni Reino piti itseään puolittain hämäläisenä, jota hän tietysti oli myös biologisesti, kertoo Pekka Leimu. Vakinainen asunto hänellä oli koko ikänsä Turun Mikaelin seurakunnan alueella.
Pekka Leimun äiti sairastui ja sisar Sirkku oli vuonna 1953 kortteerissa mummun ja isoisän luona noin puoli vuotta kestäneen sairauden ajan. Minä asuin isän kanssa kahdestaan Sairashuoneenkadulla, kertoo Pekka Leimu. Koulunpäivän jälkeen kävin mummolassa silloin usein syömässä. Kävin Snellmanin kansakoulua.
Isovanhempieni koti:
Tämä parihuone oli tyylikkäästi kalustettu jugend-huonekaluin, myös keittiö. Olohuoneessa oli iso peilikaappi, pöytä, muutama nojatuoli ja useita tavallisia tuoleja sekä kirjoituspöytä. Pylvään päässä oli kipsinen veistos Rebekka kaivolla ja toisen pylvään päässä sananjalka huonekasvina. Olohuoneessa oli myös heteka, jossa mummu nukkui ja toisessa osassa Sirkku siellä yöpyessään. Sehän oli sivusta levennettävä. Itse en juurikaan siellä ole yöpynyt, sillä työnjako oli sellainen, että jos vanhemmillani oli joitain suurempia juhlia tai matkoja, niin Sirkku oli hoidossa täällä ja minä äidinäidin tai äidin sisaren luona.
Isoisällä oli keittiössä sivusta vedettävä puukannellinen sohva, jossa hän nukkui. Usein hän myös otti päivätorkut sen puukannen päällä. Kun koti hajosi 1960-luvulla, mikään ei ollut sen vanhanaikaisempaa ja epämuodikkaampaa kuin jugend, joten osa kalustuksesta hävitettiin. Osa kuitenkin säilyi ja on siitä lähtien ollut kalusteina mökillämme Satavassa Airiston rannalla ensin vanhemmillani ja nyt sitten minulla.
Nythän jugend on taas muodikasta. Kyllä ne ovat todella kestävät huonekalut, niille ei ole tehty yhtään mitään ja yhä ne ovat kauniit. Tämä isovanhempieni koti oli hyvin kodikas koti. Talvi-iltaisin isoisä sytytti tulen kakluuniin ja sen edessä istuttiin luukut auki ja ihailtiin tulta tai halstrattiin silakoita. Rapun edessä oli joskus myös meitä lapsia varten tehty lumilyhty lumipalloista ja sen sisällä kynttilä.
Sauna ja ulkohuone olivat pihan perällä tiilirakennuksessa, ja molemmissa olen tietysti käynyt, saunassa isovanhempien kanssa. Joskus 50-60 -lukujen vaihteessa vedettiin huoneistoon vesijohto, viemäri ja sisävessa. Kesällä pihalla kukoistivat sireenit ja kyllä jo silloin osattiin kauniilla ilmalla nauttia myös ulkoilmasta istuen penkeillä sireenimajassa kahvia ja virvokkeita maistellen.
Elämä oli varsin turvallisen oloista Puistokadulla. Kerrankin oli mummu jättänyt ulko-oveen lapun: “Olen kaupungilla, avain on maton alla”.
Hieman yhtiön muista asukkaita
Näistä useimmat lienevät olleet isovanhempieni ikätovereita, siis vanhoja ihmisiä jo 40-luvun lopulla ja 50-luvulla. Nimiä muistan Silvan, Luoti ja Peitsalo. Hiukan näitä nuorempi ja ainakin nuorekkaampi oli yksin asunut kätilö Elsa Hernes, joka tunsi melkein kaikki silloiset turkulaiset, monet jo Heidekeniltä asti. Hän oli aina valmis auttamaan, kun jotain apua tarvittiin, mm. meillä juuri äitini sairauden aikana. Peilimöt olivat myös muita nuorempia ja heillä oli ikäiseni poika, Jorma, jonka kanssa teimme kerran komean lumilinnan pihalle. Siellä asui myös nuori yksinhuoltaja äiti oli nimeltään Hlavaty. Hän oli ollut naimisissa tshekkiläisen miehen kanssa. Hänellä oli minua jokusen vuotta minua nuoremmat tyttö ja poika. Poikaan tutustuin vuonna 1969 Hyrylässä aliupseerikoulussa. Olin käyttänyt maksimin kuusi vuotta lykkäystä ennen armeijaa, jonka sitten kävin nuorukaisten kanssa.
Pekka Leimun muistiinpanoista kirjoittanut Raili Pajula