Trädgårdsgatan/Puutarhakatu 38

Minnets överraskningar

Mer än 70 års levnadsbana innehåller naturligtvis en massa mer eller mindre innehållsrika händelser.  En stor del av händelserna smälter dock bort under färden. Underligt nog, stiger de första händelserna från barndomen, klarast och tydligast fram.

Befinner man sig plötsligt på den plats där de första stegen på livsstegen togs, ja då framstår minnena ännu klarare och tydligare. Detta fick jag uppleva, när jag besökte Portsa gårdsmarknaden den 9.8.2009.

Mina första minnen från min 75 åriga levnadsbana kommer från Portsa. När jag var 3-4 år gammal bodde min familj: mor, far, syster Mary och jag, i gården Trädgårdsgatan 38. Bostaden fanns i byggnaden som är belägen genast till höger, då man stiger in genom järnporten. Vår lägenhet fanns längst in på gården, och i andra våningen.

Enligt mina minnesbilder, var trappan upp till andra våningen mycket lång, och oerhört brant. Av hemmets inredning minns jag endast sängen. Kanske därför att en gång när jag brottades med min syster, föll jag mot sängkanten, och fick ett långt sår i huvudet, som måste hopsys på hospitalet.

En solig augusti-söndag, efter 70 års frånvaro, spatserade jag in genom porten till Trädgårdsgatan 38. Plötsligt stod jag på platsen för mina första levnadsminnen.

Jag kände igen husen, trapporna, de talrika ytterdörrarna, trappstegen, syrenerna mm. Nu var jag längst in på gården. Jag stod vid den roströda tegelgrunden, och hemtrappan.

Åsynen fyllde mig med spänning, nyfikenhet, entusiasm, och nostalgi. Men var fanns den långa och branta trappan? På grund av gårdsmarknaden var ytterdörren öppen, men jag såg bara en liten låg trappa.

Hela huset verkade också mycket mindre och lägre, än i mina barndomsminnen.

Jag berättade dessa misstankar åt den nuvarande lägenhetsinnehavaren. Hon påminde mig om att jag nog var mycket mindre och kortare på den tiden, och såg trappstegen, huset och hela världen från en helt annan synvinkel. Hon hade säkert rätt. Jag ser nog inte i dag, världen och hela livet, ur samma synvinkel som för 70 år sedan.

För 70 år sedan, var säkert barnuppfostran lite strängare än vad den är idag. Särskilt underströks att äldre människor bör högaktas, och man bör alltid vara snäll, och hälsa artigt.

Jag älskade och högaktade mina föräldrar, och spesiellt mor. Därför försökte jag fullfölja hennes råd och anvisningar. Jag var gladsint, men också ofta en ”vild pojkspoling”, och därför glömde jag ibland mors lärdomar och föreskrifter.

Barnen var naturligtvis förbjudna att gå ut på gatan. Vi använde dock mer och mer tid vid järnporten. Vi ville se vad som hände i den för oss förbjudna världen. Ibland kunde vi inte motstå frestelsen att stiga ut på trottoaren, och kanske till handelsboden som var inrymd i hörnhusets bottenvåning.

Redan som 4-åring hände det sig att jag kom hem och doftade kraftigt kvinnoparfym!

Ännu då, tog mamma detta tämmeligen lugnt, och med ett tvetydigt leende. Hon gissade att jag igen  fått omfamningar av den mycket elegantta, men ensamma ryska emigrantdamen, som bodde i grannhuset.

En gång var mamma mycket bekymrad. Detta framgick tydligast av att hon lyfte båda handflatorna mot huvudet, och utropade: Herreguudendå! Jag fanns inte inne på gården, inte på trottoaren, och inte ens hos den ryska damen. Hon sprang halvt hysterisk ut på gatan, och frågade alla förbipasserande om de sett en liten pojke, med en röd sammetsmössa på huvudet.

En äldre dam som såg och hörde mors smärta, rågade vad som hänt. Kvinnans ansikte  sken upp i ett brett leende. Ingen fara utropade hon. På den närmaste sidogatan spatserar en liten glad, och mycket artig pojke. Han hälsar artigt på alla som han möter, och lyfter samtidigt på sin röda sammetsmössa. Mors lärdomar hade fallit i "god jord". Jag ville genast pröva och verkställa mors lärdomar i praktiken.

Den röda sammetsmössan, samt den lilla mjuka filten som måste ligga mot min kind före jag somnade, är de föremål som jag ännu minns i minsta detalj. Mössan var hopsydd av trekantiga tygbitar. På toppen fanns en knapp. Den var försedd med en liten skärm. Filten var dekorerad med små nallebjörnar. Frun som bodde i vår fd. bostad, hade också ett "loppmarknadsbord", och en hylla med gamla föremål.

Plötsligt fångade min blick ett föremål på hyllan. En röd mössa! Mössan var sammansydd av trekantiga tygbitar. På toppen fanns en knapp. Mössan var försedd med en liten skärm, och materialet var röd sammet. Någonting varmt och otroligt strömmade genom mig, och utmynnade i en fuktig  droppe i båda ögonvrårna.

Plötsligt var jag 70 år tillbaka i tiden. Där stod dom alla: mor, far och syster.

Jag upplevde någonting oerhört. Jag hade återupplevt mina första och lyckligaste år.

Mössan är nu på hedersplats i mitt hem.

Glenn Willstedt

Yllätysmuistoja

Yli 70 vuoden elämänura sisältää tietysti paljon enemmän tai vähemmän sisältörikkaita tapahtumia. Suuri osa tapahtumista sulaa pois matkan varrella. Ihmeellistä kyllä, nousevat ensimmäiset tapahtumat lapsuudesta kirkkaimmasti ja selkeimmästi esiin.

Sitä löytää itsensä yhtäkkiä paikalta, jossa otti ensimmäiset elämänaskeleensa ja esiin tulee vielä kirkkaammat ja selkeämmät muistot. Tämän sain kokea, kun vierailin Portsan Pihamarkkinoilla 9.8.2009.

Minun ensimmäiset muistoni 75-vuotisen elämäni ajalta tulevat Portsasta. Kun olin 3-4-vuotias asui perheeni; isä. äiti ja siskoni Mary ja minä, osoitteessa Puutarhakatu 38. Asunto oli rakennuksessa, joka sijaitsee heti oikealla, kun tullaan Puutarhakadun rautaportista. Meidän asuntomme sijaitsi kauimpana pihalla ja puuosassa ”toisessa” kerroksessa.

Muistikuvieni mukaan olivat portaat toiseen kerrokseen pitkät ja uskomattoman jyrkät. Kodin sisustuksesta muistan vain sängyn. Ehkä siksi, että erään kerran kun painin siskoni kanssa, kaaduin sängyn reunaa vasten ja sain pitkän haavan päähäni. Se piti ommella sairaalassa.

Oli aurinkoinen elokuun sunnuntai ja 70-vuoden poissaolon jälkeen kuljin portista Puutarhakatu 38 pihalle. Yhtäkkiä seisoin ensimmäisten elinmuistojeni paikalla.

Tunsin edelleen talon, portaat, lukuiset ulko-ovet, porrasaskelmat, syreenit. Nyt olin kauempana pihalla. Seisoin ruosteenpunaisen tiiliperustan ja kotiportaan luona.

Näky täytti minut jännityksellä, uteliaisuudella ja nostalgialla. Mutta missä olivat ne pitkät ja jyrkät portaat? Pihamarkkinoiden takia oli ulko-ovi auki, mutta minä näin vain pienen matalan rapun.

Koko talo vaikutti myös paljon pienemmältä ja matalammalta, kuin minun lapsuusmuistoissani. Kerroin näistä ajatuksistani nykyiselle asukkaalle. Hän muistutti minua, että olin ollut varmasti pienempi ja lyhyempi siihen aikaan ja nähnyt rappuset, talon ja koko maailman ihan eri kulmasta. Hän oli varmaan oikeassa. Minä en enää nykyään katsele maailmaa ja koko elämää samasta kulmasta kuin 70 vuotta sitten.

70 vuotta sitten oli lasten kasvatus hieman ankarampaa kuin nykyään. Erityisesti muistutettiin, että vanhempia ihmisiä tulee kunnioittaa ja aina täytyy olla kiltti sekä tervehtiä kohteliaasti. Minä rakastin ja kunnioitin vanhempiani ja erityisesti äitiä. Tästä syystä yritin noudattaa hänen ohjeitaan ja neuvojaan. Minä olin iloluontoinen ja usein myös villi poikaviikari ja siksi toisinaan unohdin opetukset ja säännöt.

Lapsia oli tietysti kielletty menemästä kadulle. Vietimme toki enemmän ja enemmän aikaa rautaportilla. Halusimme nähdä mitä tapahtuu meiltä kielletyssä maailmassa.

Toisinaan emme voineet vastustaa kiusausta mennä jalkakäytävälle ja ehkä kauppaliikkeeseen, joka oli kadunvarsitalon alakerrassa.

Muistan, kuinka 4-vuotiaana kun tulin kotiin ja tunsin vahvasti tuoksuvan naisellisen parfyymin. Äiti hymyili rauhallisesti ja tulkinnanvaraisesti. Hän arvasi minä taas saan halauksia tältä erittäin elegantilta, mutta yksinäiseltä venäläistä alkuperää olevalta naiselta, joka asui naapuritalossa.

Erään kerran äiti oli huolestunut. Tämä tuli julki selvästi hänen käytöksestään. Hän nosti molemmat kädet pään päälle ja huusi Herra Jumala. Minä en ollut pihalla, en jalkakäytävällä enkä edes tämän venäläisen naisen luona. Hän juoksi puoli hysteerisesti kadulle ja kyseli kaikilta ohikulkijoilta, jos he olisivat nähneet pientä poikaa, jolla oli punainen samettimyssy päässä. Eräs vanhempi nainen, joka näki ja kuuli äidin tuskan, kysyi mitä oli tapahtunut. Naisen kasvot levisivät hymyyn. Ei mitään hätää, huudahti hän. Lähimmällä sivukadulla käveli pieni, iloinen ja kohtelias poika. Hän tervehti kohteliaasti kaikkia tapaamiaan ihmisiä ja nosti samanaikaisesti punaista samettimyssyään.

Äidin opetukset olivat pudonneet hyvään maahan. Halusin heti kokeilla niitä käytännössä.

Punainen samettimyssy sekä pieni, pehmeä viltti, jonka tuli olla poskeani vasten kun nukahdin, ovat esineitä joista vieläkin muistan pienimmätkin yksityiskohdat.

Myssy oli ommeltu kolmikulmaisista kankaanpaloista. Myssyn huipussa oli nappi. Siinä oli pieni lippa. Viltti oli koristeltu pienillä nallekarhuilla.

Naisella, joka nyt asuu entisessä asunnossamme, oli myös markkinapöytä ja hylly, jossa vanhoja esineitä. Yhtäkkiä huomioni kiinnittyi yhteen tavaraan hyllyllä. Punainen myssy. Myssy oli samanlaisesti ommeltu kolmikulmaisista kankaanpaloista. Päällä oli nappi. Myssyssä oli myös pieni lippa ja materiaali oli samettia. Jotakin lämmintä ja uskomatonta virtasi lävitseni ja molemmat silmänurkkani kostuivat.

Äkkiä olin ajassa 70 vuotta takaisinpäin. Siinä seisoivat äiti, isä ja sisko. Minä koin jotakin uskomatonta. Minä elin uudelleen ensimmäiset ja onnellisimmat vuoteni.

Myssy on nyt kunniapaikalla kotonani.

Glenn Willstedtin tekstin käännös Raili Pajula