Työväen Rakennus- ja Asunto-osakeyhtiö Maine

Rauhankatu 20,

sata vuosikymmentä hyvässä Maineessa 

Hjalmar Siren virnisti poikamaisesti ja haroi levysepän kuhmuraisilla sormilla niskahiuksiaan.

– Ajatteles nyt. Työväen Rakennus – ja Asunto-osakeyhtiö Maine. Sen parempaa nimeä ei olekaan!

– Hmmm, tiedä häntä, mutisi Johan Heinonen, kumppanuksista vanhempi, tapansa mukaan verkkaan ja tuumaillen.

 Johan Heinonen ja Hjalmar Siren olivat seisahtuneet jälkimmäisen kotimökin nurkalle, Puutarhakadun ja Heikkilänkadun risteykseen. Kaukaa Puolalanmäeltä laskeutuva Puutarhakatu jatkui tästä eteenpäin kärrynpyörien uurtaman peltotienä, Heikkilänkadun linja puolestaan ulottui Sofiankadulta Puutarhakadulle, siitä eteenpäin se löytyi vain kaupungin virkamiesten papereista.

 Vuoden 1900 kevät oli ehtinyt pitkälle, täällä kaupungin asutuksen rajamailla sen huomasi selvästi. Iso-Heikkilän majurin virkatalon pellot ja niityt rehevöivät vihreinä. Latomäen lehtipuut piirtyivät Heikkilänlahden takaa täydessä lehdessään ja kartano jäi miltei näkymättömiin koivukujan taakse. Pyhäisen ehtoopäivän rauha oli rikkumaton. Pellot lepäsivät autioina, tyhjä oli myös satamaan johtava rautatie jonka penger jakoi peltoaukean kahtia. Ei näkynyt, ei kuulunut kiesejä kartanoon johtavalta kärrytieltä. Vain kiurun liverrys kantautui Heikkilänlahteen laskevan joen uomalta ja airojen kitkutus kartanon venerannasta vanhan skanssin luota. Joltakin pihamaalta Sofiankadun ja Kakolanmäen väliltä kiiri vaimeana lasten leikki.

 Kovin monta noita pihamaita ei vielä ollut, uloimmat rakennetut tontit rajoittuivat Puutarhakadun ja Kakolanmäen väliselle kaistaleelle ja ulottuivat hädin tuskin Vähä-Korkeavuorenkadulle saakka. Mutta mikäli Hjalmar Sirenistä ja Johan Heinosesta riippui, kartanon pelloista tulisi tuota pikaa valloitettavaksi uusi ala asutukselle. Toverukset olivat jo löytäneet mieleisensä tontin, heti rakenteilla olevan uuden kirkon, Mikaelin kirkoksi mainitun, takaisesta korttelista. Eivätkä he enää olleet kaksin ajatuksen takana, pitkälti toistakymmentä työtoveria oli ilmoittanut lähtevänsä leikkiin mukaan.

Yhteistuumin hankkimaan omaa kattoa päänsä päälle.

– Ettäkö Maine? Meinaat että sitten oltaisiin aina hyvässä maineessa…

Johan Heinonen oli tunnustellut nimeä mielessään ja nuoremman into sai vallan hänessäkin.

– Kyllähän se nimestä käy. Mitä tässä muuta kuin mennään panemaan asia paperille!

Ja niin Hjalmar Mikael Siren ja Johan Heinonen, edellinen Crichtonin levyseppä, jälkimmäinen työnjohtaja, istuivat hetken kuluttua Hjalmarin hellahuoneen pöydän ääressä ja piirsivät ajatuksiaan paperille…

 Kukaan ei ole kertomassa, miten Työväen Rakennus- ja Asunto-osakeyhtiö Maineen nimi syntyi, siksi sallittakoon tuo edellä oleva mielikuvituksen tuote. Ja onhan siinä tosiasiaakin; tarinan henkilöt Hjalmar Siren ja Johan Heinonen olivat Maineen ensimmäiset puuhamiehet, ja tuollaiselta näytti nykyinen Portsan alue silloin. Se oli peltomaat ja niittyä, jonka sataman rautatie halkaisi ja jolla kärrytiet polveilivat. Nämä tienoot olivat saaneet asemakaavan runsaat seitsemän vuosikymmentä ennen tarinamme tapahtumaa. Asialla oli ollut arkkitehti Carl Ludvig Engel, joka oli ulottanut Turun palon jälkeisen kaavansa Iso-Heikkilän kartanon maille, kauas varsinaisen kaupunkialueen ulkopuolelle. Kaupunkiin tämä alue liitettiin 28.2.1828 jolloin senaatti keisarin nimissä lahjoitti Turulle virkatalon maista 197 tynnyrinalaa eli lähes 94 hehtaaria. Lahjoitus tuli voimaan 1944, jolloin virkatalon vuokra-aika päättyi.

Näin syntyi Turun kahdeksas kaupunginosa joka sittemmin kansan suussa sai nimen Port Arthur ja jossa Engelin alkuperäinen asemakaava palokujineen, leveine katuineen ja väljästi tontille sijoittuneine rakennuksineen on yhä jäljellä. Kesti kuitenkin yli 70 vuotta ennekuin Engelin kaavaa täällä ryhdyttiin toteuttamaan.  1800-luvulla asutus levisi suhteellisen hitaasti Sairashuoneenkadun ja Sofiankadun varsilla. Vuosisadan vaihteeseen mennessä täällä oli vasta 17 kaavan mukaisesti rakennettua tonttia ja niillä yhteensä 67 asuinrakennusta. Vasta vuosisadan vaihteessa aluetta ryhdyttiin todenteolla rakentamaan ja asuttamaan.  Tämän taustalla oli kaupungin voimakasteollistuminen ja teollisuustyöväen nopea kasvu. Alkuun maaseudulta Turkuun muuttanut työväki rakensi asumuksena Raunistulaan ja Nummenmäelle, kaupungin alueella kun tontit olivat liian suuria ja liian kalliita. Juuri ennen vuosisadan vaihdetta kaupunki ryhtyi osittamaan mm. kahdeksannen kaupunginosan tontteja, ts. jakamaan niitä kolmeen osaan. Mutta tämäkään ei saanut niitä kaupaksi. Vuonna 1895 oli hyväksytty uusi osakeyhtiölaki, joka mahdollisti asunto-osakeyhtiöiden perustamisen. Kaupunki ryhtyi luovuttamaan näille jakamattomia tontteja kahden markan neliömetrihinnasta sekä seitsemän prosentin vuotuista maksua vastaan. Tämä merkitsi käytännössä sitä, että asunto-osakeyhtiö sai tontin haltuunsa 20 prosenttia halvemmalla kuin yksityinen. Ja tämä oli tekijä, joka lopulta käynnisti kahdeksannen kaupunginosan rakentamisen. Vuoteen 1907 mennessä oli Port Arthurissa luovutettu työväen asunto-osakeyhtiöille jo 14 tonttia. Näistä ensimmäisiä oli vuonna 1901 luovutettu, Rauhankadun ja Heikkilänkadun kulmauksessa sijaitseva VIII kaupunginosan 19 korttelin tontti n:o 3, jonka lunasti Työväen Rakennus- ja Asunto-osakeyhtiö Maine.

Rautakouria ja kivimiehiä

”Paikkakunnalla wallitsewan asuntojen puutteen ja kalliiden wuokrien tähden olemme me allekirjoittaneet päättäneet perustaa työwäen asuntojen hankkimiseksi yhtiön, jonka nimenä tulisi olemaan Työväen Rakennus- ja Asunto-osakeyhtiö Maine, ja olemme sitä warten laatineet oheen liitetyn yhtiöjärjestyksen. Muuten olemme me perustajat päättäneet tästä yhtiöstä ottaa seuraawan määrän osakkeita, nimittäin:

Johan Heinonen, työnjohtaja, Turku                                   1 kpl

Johan Viktor Lindroos, jalkinetyöntekijä, Turku                     1 kpl

Hjalmar Mikael Siren, levyseppä, Turku                               1 kpl

Frans Henrik Rudenberg, seppä, Turku                                1 kpl

Näin perusteltiin uuden asunto-osakeyhtiön perustamista saatekirjelmässä, joka syyskuussa 1900 seurasi lopullisen muotoonsa saaneita yhtiösääntöjä virastokierrokselle. Ne olivat kesän mittaan hahmottuneet Hjalmar Sirenin hellahuoneen pöydän ääressä Puutarhakatu 30:ssä.

 Aivan tyhjästä ei yhtiön perustajien tarvinnut lähteä, mallia saattoi ottaa vaikkapa 1899 Jarrumiehenkadulla aloittaneen Työväen Asunto-osuuskunta Oman Kodin yhtiöjärjestyksestä. Tuossa vaiheessa oli perustettavaan yhtiöön saatu mukaan koko joukko Hjalmar Sirenin ja Johan Heinosen työtovereita, levyseppiä, seppiä ja viilareita, kaikki W. Crichton & Co:n ammattimiehiä. Lisäksi mukana oli muutama kivityömies, mahtui joukkoon lämmittäjä ja yksi jalkinetyöntekijäkin. Yksin lukein heitä oli seitsemäntoista, kaikilla vakituinen työpaikka ja säännölliset tulot. Eikä tämäkään vielä riittänyt, jokainen heistä oli vuosien mittaan siirtänyt syrjään, kuka pankkiin kuka piironginlaatikkoon, osan palkastaan juuri tätä tarkoitusta varten, oman kodin hankkimiseen.Monille tämä päämäärä oli merkinnyt vuosikausien uskollista säästämistä ja tarkkaa taloudenpitoa. 30-vuotias Hjalmar Siren oli hankkinut pääomansa parin vuoden reissulla Siperian Amurinmaalle jossa hän oli kokoamassa Crichtonilla rakennettua jokilaivaa. Monet muut siellä kaukana panivat tienestinsä menemään, mutta Hjalmar säästi – toteuttaakseen unelmansa, eli saadakseen oman katon päänsä päälle…

Syyskuussa 1900 matkaan lähetettyjen yhtiösääntöjen mukaan perustettavan yhtiön osakepääoma oli 17 000 markkaa jaettuna 17 osakkeeseen. Kunkin osakkeen arvo oli 1 000 markkaa, josta 500 markkaa oli maksettava ”heti osakkeen kirjoitettua ja jäännös kuukauden sisällä perustettavan kokouksen jälkeen, jonka ajan kuluttua koko osakepääoma pitää olla maksettu”. Yhtiöjärjestys hyväksyttiin syyskuun 29. päivänä 1900 ja joulukuun 7. päivänä se sai keisarillisen senaatin ja sen talousosaston vahvistuksen. Vuoden 1901 helmikuun 23. päivänä pidettiin yhtiön perustava kokous jossa oli läsnä 14 osakkeenomistajaa. Kokouksessa maksettiin ensimmäinen osakemaksu, 500 markkaa, sisäänkirjoitusmaksu siihen luettuna, jotka päätettiin sijoittaa pankkiin juoksevalle tilille.

Samaisessa kokouksessa valittiin yhtiön ensimmäiseksi isännöitsijäksi Johan Heinonen sekä johtokuntaan levyseppä J. G. Lindroos, pannuseppä M. Lampinen, kivenhakkaaja J. K. Heino, levyseppä Hj. Siren, varalle lämmittäjä A. A. Andersson ja seppä F. H. Rudenberg. Tilintarkastajiksi tulivat jalkinetyöntekijä J. W. Lindroos ja vaskiseppä J. Olli, varalle levyseppä O. Kunnas ja kivenhakkaaja J. E. Virtanen. Maaliskuun 11. päivänä 1901 yhtiö lunasti kaupungilta 3 242 neliömetrin suuruisen tontin 6 500 markan kauppahinnasta. Takaajiksi oli saatu tunnetut turkulaiskauppiaat G. A. Dammert ja Fredr. Forss, joista ensiksi mainitulta oli tilattu rakennuksia varten 110 000 kpl punaisia tiiliä hintaan 60 mk/tuh. Kaupunginvaltuusto hyväksyi tonttikaupan kokouksessaan 19.4., vain puolitoista kuukautta myöhemmin kuin se oli lyönyt lukkoon alueen ensimmäiset tonttikaupat eli naapurikortteliin tulevien Työväen Oy Regressin ja Työväen Asunto Oy Tieran tonttiluovutukset.

Maineen rakennusten suunnittelijaksi pyydettiin rakennusmestari Anton Salviander, yksi tuon ajan Turun suosituimmista rakennus-suunnittelijoista. Maistraatti hyväksyi hänen laatimansa piirustukset huhtikuun 15. päivänä. Niiden mukaan tontille tuli rakennettavaksi kolme asuinrakennusta, joista suurimmassa oli 19 huonetta, niistä seitsemän kaakeliuunilla ja seitsemän hellalla varustettua. Kahdessa muussa rakennuksessa oli 14 huonetta, joista viisi kaakeliuunilla ja viisi hellalla varustettua. Asuinrakennusten lisäksi Salviander piirsi tontille tiilisen ulkorakennuksen pakaritupineen, kahden padan pesotupineen sekä asiaankuuluvine käymälöineen. Nyt olivat kaikki muodollisuudet kunnossa, rakennustyöt saattoivat alkaa.

Huhtikuun 21. päivänä pidetyssä yhtiökokouksessa malttamattomat osakkaat päättivät itse ryhtyä rakentamaan kivijalkoja ja ulkorappuja, varsinainen perustyö uskottiin kuitenkin kivenhakkaaja Heinoselle kehotuksella, että työt on saatava alkuun niin pian kuin mahdollista. Toukokuussa todettiin, että ensimmäisistä osakemaksuista kertynyt summa oli lähes käytetty ja tarvittiin pikaisesti lisävaroja. Ne saatiin osakkailta lainoina – näin kertyi  4 700 markkaa. Se oli kuitenkin ensiapu ja johtokunta sai tehtäväkseen hankkia yhtiölle vähintään 40 000 markan lainan. Neuvotteluissa päästiin lainasta sopimukseen Handels Societets I Åbo Pensions och Understöds – kassan kanssa ja sopimuksen siunasi yhtiökokous saman vuoden elokuussa.

Tällä välin olivat rakennustyöt lopultakin päässeet vauhtiin. Kesäkuun 6. päivänä yhtiökokous oli antanut varsinaiset rakennustyöt urakalle salvumiehelle Johan Lindholmille ja Hemming Lehtoselle, jotka sitoutuivat rakentamaan huoneet 310 markan kappalehinnalla eli 10 540 markan urakkahinnalla. Työn valvojaksi valittiin rakennusmestari Gustaf Werander.

Elokuisessa yhtiökokouksessa osakkeet jaettiin huutokaupalla.

N:o 1:n huusi Johan Heinonen 160 markalla, n:o 2:n kivenhakkaaja J. K. Heino 130 markalla, n:o 3:n kivenhakkaaja K. F. Anttila 130 markalla, n:o 4:n W. Julin 135 markalla, n:o 5:n vaskiseppä J. Olli 185 markalla, n:o 6:n jalkineentekijä J. W. Lindroos 200 markalla, n:o 7:n O. Lemberg 140 markalla, n:o 8:n levyseppä Oskari Kunnas 125 markalla, n:o 9:n levyseppä K. Halme 130 markalla, n:o 10:n lämmittäjä A. Andersson 140 markalla, n:o 11:n seppä F. H. Rudenberg 145 markalla, n:o 12 kivityömies J. E. Virtanen 140 markalla, n:o 13:n seppä J. G. Lindroos 100 markalla ja n:o 14:n viilari M. Siren 100 markalla. Osakkeet nro 15, 16 ja 17 jaettiin arvalla ja niiden omistajiksi tulivat Arvid J. Siren, levyseppä Hj. Siren sekä pannuseppä N. Lampinen.

Koko kesän ja syksyn jatkuneet rakennustyöt saatiin päätökseen ennen talven tuloa.  Joulukuun 15. päivänä 1901 pidetyssä yhtiökokouksessa todettiin, että rakennus n:o 1 oli yhtiön puolesta valmis ja asukkaat voivat muuttaa sisään. Yhtiön muista rakennuksista ei löydy mainintoja, mutta ilmeisesti ne valmistuivat suurin piirtein samoihin aikoihin. Salvumiehet eivät olleet tyytyväisiä urakkaansa, heidän mielestään myöhästyneet tarviketoimitukset olivat aiheuttaneet heille menetyksiä joita he ryhtyivät peräämään yhtiöltä oikeusteitse. Aikanaan raastupa katsoi vaatimukset aiheettomiksi ja vapautti yhtiön. Joulukuun yhtiökokouksessa 1901 isännöitsijän tilapäinen tili osoitti, että rakennukset olivat tulleet maksamaan kaikkiaan 77 000 markkaa ja että ne oli palovakuutettu 99 500 markasta. Samalla todettiin, että yhtiölle on vielä saatava 10 000 markan lisälaina. Väliaikaiseksi vuokraksi samaisessa kokouksessa vahvistettiin 300 markkaa vuodessa. 

Oman katon alla

Vuoden 1902 alkuun mennessä Maineen osakkaat olivat päässeet muuttamaan oman katon alle. Mutta vielä oli edessä odottamassa lukemattomia käytännön asioita, jotka oli saatava ratkaistuiksi ja kuntoon ennen kuin normaali elämänmeno saattoi alkaa Rauhankatu 20:ssä. Jo marraskuussa oli johtokunta tehnyt päätöksen kaivon rakentamisesta tontille. Ja päätös pantiin toimeen enne talven tuloa. Mutta jo seuraavassa maaliskuussa yhtiökokous totesi, ettei vesi tahdo riittää, joten kaivoa on syvennettävä. Joulukuussa 1901 sovittiin likakaivon puhtaanapidosta: kukin osakas hoitaa sen viikon kerrallaan. Pakarituvan käyttöoikeudesta päätettiin, että sitä saa käyttää ”kuka ensin ehtii”, ja määrättiin, että lattia ja padat on pestävä puhtaaksi käytön jälkeen.  Kevät 1902 oli mainelaisten ensimmäinen kevät; aurinko työnsi pihkan esiin rakennusten tuoreista hirsistä ja sai asukkaat pyhäisin yhteiseen neuvonpitoon pihamaalle.

Tämä oli rakentamisen jäljiltä savinen ja siivoton ja yksi ja toinen tuumi sen tasoittamista ja istuttamista. Otetaan asiat tärkeysjärjestyksessä, sanoi johtokunta. Tuossa vaiheessa nähtiin  tärkeimmäksi aidan rakentaminen tontin ympäri. Ja niin ensimmäisenä kesänä yhteistuumin rakennettiin aita ja siihen kaksi pääporttia Rauhankadun puolelle ja sivuportti Heikkilänkadun tontin yläosaan. Pihamaatakin ehdittiin kunnostaa, itse kukin omien portaitten vaiheilla. Ja Lovisa Siren sekä muut ehtiväisemmät mainelais – emännät saivat jo ringeblommatkin kukkimaan rappusten kupeella.

Mutta toden teolla tontin kaunistamiseen päästiin seuraavana keväänä eli keväällä 1903. Ensimmäiset poppelit, tammet ja sireenit istutettiin jo kevään korvalla ja kesäkuussa koko yhtiön väki oli talkoilla tasoittamassa pihamaata. Keväällä oli sovittu, että sitä ei jaeta, vaan pidetään yhtenäisenä. Johtokunnalle oli annettu tehtäväksi huolehtia puutarhan kaunistamisesta ”miten se parhaaksi näkee, kuitenkin säästäen niin paljon kuin mahdollista yhtiön varoja”. Ja johtokunta hoiti asian järjestämällä yhteiset talkoot muutamana kesäisenä sunnuntaina. Talkootyönä rakennettiin vuoden 1903 kesällä myös talon väkeä pitkään puhuttanut miesten vedenheittokoppi, joka tuli maksamaan vain 33 markkaa, eli sen mitä siihen käytetty riflattu galvanoitu pelti maksoi. Talkootöitä tehtiin jatkossa joka kesä ja muulloinkin. Oman väen voimin kunnostettiin pihamaata, suoritettiin kattojen paikkamaalauksia jne.

Kaivon syventämiseen tarvittiin kuitenkin ammattimiehiä, jotka kesällä 1903 räjäyttivät kaivon koko joukon alkuperäistä syvemmäksi. Ja johan riitti vesi, riitti niin, että naapuritkin hakivat täältä käyttövetensä, seikka, mikä 1908 huolestutti johtokuntaa: ” kun useampain taloin asukkaat ympäristöltä ovat ruvenneet kantamaan vettä Maineen kaivosta, niin sen johdosta voisi syntyä jotain kateutta vesijohtohallituksessa”.

Noihin aikoihin – tarkemmin sanoen 1906 – kaupungin vesijohtoverkosto oli ulotettu Portsaan saakka. Mainetta lähin vesiposti sijaitsi Puutarhakadun ja Heikkilänkadun kulmauksessa, mutta sitä eivät mainelaiset tarvinneet oman runsasvetisen kaivonsa ansiosta. Samasta syystä vesijohdon vetäminen tontille lykkääntyi vuosi vuodelta ja toteutui vasta 1928. Tosin neljä osakasta oli kolme vuotta aiemmin hankkinut asuntoonsa vesijohdon omalla kustannuksellaan. Viemärijohdot sen sijaan Maine sai huomattavasti aiemmin. Jo heinäkuussa 1911 Hjalmar Siren pyysi ja sai teettää viemärijohdon asuntoonsa ja saman vuoden syksyllä lupa myönnettiin muillekin – mutta työ piti suorittaa omalla kustannuksella.

Vuonna 1914 joutuivat mainelaisten öljytuikut vinnille: maaliskuussa yhtiökokous päätti vedättää yhtiön kustannuksella sähköjohdot kunkin asunnon tampuuriin, ” vaan tästä saa kukin osakas alkaa kustantaa itse itselleen kuin kukin parhaaksi näkee”, kuten pöytäkirja asian ilmaisee.

Tapahtui Maineen tontilla noina ensimmäisinä vuosina muitakin uudistuksia. 1906 rakennusten hirsiseinät saivat laudoituksen, työn suorittivat Dahlströmin veljekset Littoisista. Samana vuonna osakas J. Emil Ojama, maanmittari ammatiltaan, sai luvan rakentaa alustaansa kauppapuodin. Vuonne 1913 vastaavanlainen lupa myönnettiin huoneiston n:o 8:n omistajalle posteljooni Kustaa August Hannulalle. Näin mainelaiset saivat omaan taloonsa kaksi kauppaliikettä, Rauhankadun puolella toimi sekatavara-kauppa ja Heikkilänkadun puolella maitokauppa, joka sitten aikanaan oli mm. Valion hoidossa.

Oman lipun ja lipputangon hankkiminen oli Maineessa esillä vuosien mittaan monta kertaa. Heinäkuussa 1904 oli annettu kehotus nostaa lippu salkoon kenraalikuvernöörin Turun vierailun johdosta. Johtokunta päätti lainata lipun ja nostaa sen näkyviin Heikkilänkadun varrelle. Huhtikuussa 1907 yhtiökokous päätti hankkia 20 metrin pituisen lipputangon ja sinivalkoisen, viisi metriä pitkän lipun. Mutta seuraavassa kokouksessa päätös peruttiin. Vuonna 1915 lippu oli hankittu ja johtokunta päätti, että liputukset tapahtuvat osakas  K. W. Viljasen ikkunasta. Maaliskuussa 1916 johtokunta päätti hankkia uuden lipputangon, 8 markkaa maksavan, joka sijoitetaan Rauhankadun puoleisen rakennuksen katolle, sen keskivaiheille. Kolme vuotta myöhemmin yhtiökokous päätti, että kun kerran taloon oli hankittu valtakunnan lippu, sitä myös käytetään mm. vappuna, juhannuksena ja kun talon joku talon asukkaista kuolee, lippu nostetaan hautajaispäivänä puolitankoon. Vuonna 1928 päätettiin vanha lipputanko poistaa B – talon katolta, se kun oli käyttö-kelvoton. Vasta 1934 tehtiin päätös uuden lipputangon hankkimisesta ja sijoittamisesta B – talon päädyn kohdalle.

Mainelaiset

Maineen huoneistot oli 1901 jaettu osakkaille huutokaupalla, ja näin tapahtui myös 1902, mutta tämän jälkeen huutokauppamenettelystä luovuttiin. Vuoden 1902 huutokaupassa tapahtui joitakin osakevaihdoksia, mutta asunnot jaettiin edelleen yhtiön perustajajäsenten kesken yhtä lukuun ottamatta. Vaskiseppä J. Olli oli huhtikuussa 1902 myynyt osakkeensa levyseppä V. Mäkiselle jolta asunto vielä samana vuonna siirtyi maanmittari J. Emil Ojamalle. 1902 Maineen jätti kaksi muutakin perustajajäsentä, seppä J. G. Lindroos, jonka tilalle uutena osakkaana tuli olutkuski Kalle A. Lehto. Kahta vuotta myöhemmin, vuonna 1904, lämmittäjä A. Andersson myi osakkeensa viilari Anton Juntuselle ja työnjohtaja Johan Heinonen maanmittari Joel Aleniukselle. Jalkineentekijä J. W. Lindroos puolestaan joutui vararikkotilaan ja myymään osakkeensa kivityömies Nummiselle.

Johan Heinosen, Maineen perustamisvaiheen puuhamiehen ja ensimmäisen isännöitsijän lähtöä edelsi tulikivenkatkuinen yhtiökokous 20.4.1904. Tällöin luetussa tilintarkastajien kertomuksessa isännöitsijää moitittiin siitä, että hän oli omin lupinensa ottanut yhtiön varoista 200 markan lainan itselleen. Kokous yhtyi tarkastajien moitteisiin ja päätti sanoa irti 5 000 markan lainan jonka Heinonen oli saanut ottaa tammikuussa 1902 yhtiölle otetun 15 000 markan lisälainan yhteydessä. ”Isännöitsijä Heinonen esitti tällöin täydellisen vastalauseen, ilmoitti, ettei hän uupumuksesta kauemmin voi viipyä kokouksessa ja lähti”, näin kertoo pöytäkirja. Jonkin ajan kuluttua Heinonen ilmoitti myyneensä osakkeensa ja muutti Helsinkiin. Hänen laina-asiansa saatiin järjestykseen 1912, tuolloin yhtiökokous päätti asettaa Heinosen vararikkoon, mutta samalla saapui tieto, että summa korkoineen odotti Helsingin kaupunginvoudin konttorissa. Uudeksi isännöitsijäksi Johan Heinosen jälkeen valittiin 20.3.1904 pidetyssä yhtiökokouksessa Hjalmar Siren. Hän hoiti isännöitsijän tehtäviä vuoteen 1911, jolloin ne otti vastaan poliisikonstaapeli Alexius Lampisuo, joka oli muuttanut Maineeseen 1908. Siren valittiin myöhemmin toistamiseen isännöitsijäksi, tämä tapahtui 1918 ja tällä kertaa hän hoiti virkaa maaliskuuhun 1925, jolloin tehtävään valittiin 1911 taloon muuttanut koneenkäyttäjä Wiktor Severi Wahlström.  Tämä kuoli 1939 ja hänen jälkeensä tuli isännöitsijäksi tullivartija F. E. Näre joka 1918 oli ostanut posteljooni K. A. Hannulan osakkeen.

Perustajajäsenistä pitkäaikaisimpia mainelaisia olivat mm. pannuseppä Nikolai Lampinen, joka kuoli 1926, seppä Frans Henrik Rudenberg, sittemmin Ranta sekä Hjalmar Mikael Siren joka pitemmän aikaa sairastettuaan kuoli 1940, viimeisenä Maineen perustajajäsenistä. Viime sotia edeltäneen ajan pitkäaikaisista mainelaisista voidaan mainita jarrumies H. A. Jansson 1909 – 45, koneenkäyttäjä O. Wahlström 1910 – 37, salvumies Heikki Kajala 1901 – 32, koneenkäyttäjä Wiktor Severi Wahlström 1911 – 39, vanginvartija O. E. Lehto 1914 – 39, viimeksi mainittu sittemmin tunnetuimmaksi mainelaiseksi mainitun ministeri ja pääjohtaja Sakari Lehdon isä. Muutamia pitkäaikaisia mainelaisia olivat työmies K. W. Viljasen leski Wilhelmiina Viljanen vuodesta 1905 alkaen, kirjasitoja Aksel Hemmingin leski Ellen Hemming vuodesta 1910, sokeritehtaan työmies Elis L. Savola vuodesta 1912, poliisikonstaapeli J. A. Kallio vuodesta 1914, tullivartija F. E. Näre vuodesta 1918 sekä neiti Martta Lehtinen vuodesta 1917. Hjalmar Sirenin leski Lovisa Siren asui Maineessa miehensä kuoleman jälkeen vielä pitkään samoin kuin avioparin tytär neiti Brita Siren.

Vuosien saatossa

Maineen yhtiökokousten ja johtokunnan pöytäkirjat eivät juuri kerro talon asukkaiden suhteista ja keskinäisestä kanssakäymisestä – ne kun kaiketikin olivat aivan normaalit ja mainelaiset tunnetusti sopuisaa väkeä. Sitä enemmän noissa pöytäkirjoissa kerrotaan vuosittain suoritettaviksi tulleista korjauksista ja uudistuksista. Vuonna 1914 todettiin, että talojen katot ja ovet ovat korjauksen tarpeessa, mutta yhtiöllä ei ollut varoja. Osakas Aksel Hemming lupasi suorittaa ovien kupaloinnin ilmaiseksi yhtiön aineilla, mikä otettiin kiitollisuudella vastaan. Ja katon korjausta varten johtokunta sai luvan ottaa lainan. Vuonna 1922 päätettiin hankkia kivitolpat portteihin ja vuotta myöhemmin annettiin seppä Heinosen tehtäväksi takoa rautaportit 1 500 markan kappalehinnasta.

Yhtiön katuosuuden kunnossapito aiheutti sekin vuosien mittaan moneen otteeseen päänvaivaa ja kustannuksia. Vuonna 1907 maistraatti kehotti laskemaan Heikkilänkadun katukäytävän, työn suoritti K. Gustafsson 1,8 markan neliöhinnasta. 1902–luvulla yhtiön katuosuutta jouduttiin kunnostamaan pariinkin otteeseen: 1929 vuokria korotettiin tämän takia 80 mk/kk, mutta kun sekään ei riittänyt ja joutui yhtiö ottamaan osakas Heikki Katajalta 6 000 markan lainan.

Yhtiövuokria rukattiin noina vuosina aina silloin tällöin. 1920 niitä korotettiin 10 mk/kk, seuraavana vuonna jälleen 10 mk/kk ja 1923 oli korotus 50 mk/kk. 1926 oli yhtiön rahatilanne parantunut ja vuokria saatettiin alentaa 60 mk/kk, mutta seuraavana vuonna niihin tuli samansuuruinen korotus – syynä kattojen maalaus. Pihamaan kunnostustakin jatkettiin aina silloin tällöin. Se kukki ja kukoisti, vähän liikaakin. Vuosisadan alussa pihalle istutetut puut, yksin lukien 138 poppelia, tammea ja koivua, olivat kasvattaneet vartta ja lehvistöä siinä määrin, että 1920–luvulla ne jo varjostivat liikaakin asuntoja ja niitä piti ryhtyä karsimaan. Vuosien saatossa pihalle oli syntynyt kaksi runtelia, toinen vanginvartija O. E. Lehdon kirsikkapuista istuttama, toinen K. W. Wahlströmin marjapensaiden muodostama runteli. Molemmat tietenkin kiinnostivat varsinkin syyskesällä ja syksyllä Maineen nuorta polvea.

Portsan perheet olivat tunnetusti lapsirikkaita. Varsinkin vuokratalojen pihapiirissä temmelsi usein monikymmenpäinen tenavaparvi. Mutta piisasi mainelaisillakin jälkikasvua, joka suojaisella pihamaalla ja talon asukkaiden valvovien katseiden alla leikki lapsuutensa leikit ja aloitti nuoruutensa menot. Vuosien karttuessa laajeni niiden piiri, kuvaan ilmestyi Mutavärkki, Heikkilänlahdesta ruopattu vesijättömaa jolla Maineen jälkikasvu muiden portsalaisnuorten kanssa kävi kesäisin uimassa ja ongella ja talvella luistelemassa. Mutavärkin lisäksi lapset kävivät uimassa joessa Kissaloffin rannassa ja Sistastyyverissä jokisuun toisella puolella. Kesäsunnuntaisin lähdettiin usein perhekunnittain Ruissaloon, Yleiselle käytävälle eli Promsuun. Otettiin filtit ja voileivät mukaan ja vietettiin koko päivä rannalla lekotellen ja vedessä peuhaten. Täällä, Promsun hiekkaisella rannalla moni portsalaislapsi aikanaan oppi uimaan. Juhannuskokolle kokoonnuttiin usein Patteritorpan rantaan. Juhannuksen alla maalaiset tapasivat käydä pihalta pihalla kauppaamassa juhannuskoivuja joilla koristeltiin portaiden pielet. Silloin oli Maineen pihamaa rehevimmillään, istutetut puut jo tuuheina ja kukkapenkit, perheenemäntien silmäterät, väriloistossaan. Runtelien ja kukkapenkkien lisäksi ei pihalla juuri muuta viljelystä ollutkaan, esimerkiksi perunapalstat ja vihannesmaat oli muokattu Iso-Heikkilän pellolle ja Mutavärkille.

Maineen omien lasten ja nuorten lisäksi pihapiirissä liikkui myös heidän kavereitaan, naapuritalojen lapsia ja nuoria kauempaakin. Joskus 1920–luvun alussa nähtiin Maineen pihalla usein hiljainen nuorukainen, joka pistäytyi serkkujensa, Heikki Kajalan poikien luona. Tavallisimmin serkukset lähtivät yhdessä juoksulenkille Iso-Heikkilän metsiin tai Ruissaloon. Silloin vielä tuntemattomasta pojasta tuli sittemmin legendaarinen kuuluisuus. Hän oli Paavo Nurmi, maailman parhaaksi juoksijaksi mainittu urheilija.

Useimmat Maineen osakkaista asuivat itse osakkeissaan, mutta muutamilla oli – varsinkin vaikeina aikoina – asunnossaan myös vuokralaisia. Pöytäkirjoista löytyy tätä koskevia mainintoja kuitenkin suhteellisen vähän, joten hyyryläisten pitäminen oli Maineessa vähäisenpää kuin monissa muissa Portsan taloissa. Vuodelta 1930 löytyy yhtiökokouksen pöytäkirjasta maininta, jonka mukaan F. H. Rannan (entisen Rudenbergin) luona asuvalle Kosken perheelle päätettiin antaa viimeinen varoitus häiritsevän elämän takia. Tämä olikin sitten ainoa tämän tapainen merkintä, joten kaikesta päättäen mainelaiset elivät yleisesti sovussa ja rauhassa keskenään.

Toteutumattomia hankkeita

Ensimmäinen maailmansota, vuoden 1917 tapahtumat ja 1930 – luvun alun pulakausi koettiin Maineessa kuten kaikkialla muuallakin. Elintarvikepulan ollessa pahimmillaan käytiin maaseudulla pussistamassa eli hankkimassa tutuilta, joskus tuntemattomiltakin suuhunpantavaa. Mutta suuret maailmantapahtumat ja kotimaan levottomuudet eivät juuri yhtiön pöytäkirjoissa heijastu.

Maailman kehittyminen ensisijaan heijastuu: maaliskuussa 1926 osakas Elis Savola pyysi ”saada laittaa savupiippuihin johtolanka langatonta lennätintä varten”. Vuotta myöhemmin tullivartija Felix Näre oli samalla asialla, hän pyysi saada asentaa radion vastaanottojohdot yhtiön rakennuksiin. Radiolähetykset olivat alkamassa ja Maineessa haluttiin elää kehityksen mukana. Kovin monta radiota taloon ei 1930–luvulla vielä ilmestynyt sillä 1942, jolloin talojen katot uusittiin, todettiin katoilla olleen neljä radioantennia. 1920–luvun lihavina vuosina mainelaisilla oli suuria suunnitelmia. Vuonna 1928 yhtiökokous päätti rakennuttaa Maineen tontin tyhjälle osalle Rauhankadun varrelle viisikerroksisen kivirakennuksen. Se tulisi varustettavaksi tiilikatolla, keskuslämmityksellä ym. mukavuuksilla. Rakennukseen tulisi 1 huoneen ja keittiön sekä kahden huoneen ja keittiön asuntoja. Tämä jäi ainoaksi ko. rakennushanketta koskevaksi merkinnäksi. Ajatus herätti pontevaa vastustusta, mm. Hj. Siren oli ehdottomasti rakentamista vastaan ja näin hanke haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Yhtä lailla tylyn kohtalon koki 1933 johtokunnassa esiin heitetty ajatus oman saunan rakentamisesta taloyhtiölle. Portsassa oli useita yleisiä saunoja, olivat mm. Tonava, Vuoksi ja Wellamo, mutta oma sauna olisi sentään jotain aivan muuta. Mutta saunan rakentaminen maksaisi 30 000 markkaa, eikä yhtiöllä ollut ylimääräisiä varoja markkaakaan. Joten tämä tosiseikka kaatoi koko saunahankkeen. Vuonna 1930 oli yhtiökokous pohtinut WC:n hankkimista taloon, mutta kireän ajan takia hanke päätettiin sillä erää lykätä, se toteutui sitten vasta toisen maailmanpalon jälkeisinä vuosina. 1930–luvulla Maineen rakennuksia ja pihapiiriä korjattiin ja uusittiin useaan otteeseen. 1930 pihaa siistittiin yhteistuumin ajamalla savea notkopaikkoihin, 1936 talojen ulkolaudoitus korjattiin ja maalattiin.

Vesikattojen korjaamisesta oli puhuttu pitkään kunnes vuoden 1939 yhtiökokouksessa äänestyksen jälkeen talot päätettiin varustaa tiilikatoilla. Tämä päätös tehtiin maaliskuussa ja kuukautta myöhemmin pidetyssä yhtiökokouksessa todettiin, että tiilet oli jo tilattu Kupittaan Savitehtaalta. Kustannukset päätettiin peittää vuokrienkorotuksilla. Mutta talvisota alkoi ennen kuin kattotöihin päästiin käsiksi ja näin hanke lykkääntyi vuosilla. Vuonna 1942 johtokunta totesi, että Kupittaan Savi ei nykytilanteessa voi toimittaa tiiliä, myöskään nauloja, galvanoitua lankaa yms. ei ollut saatavissa. Mutta tästä huolimatta vuoden lopulla pöytäkirjassa on maininta jonka mukaan rakennukset A ja C olivat saaneet uudet tiilikatot. Kustannukset olivat nousseet 85 421 markkaan josta 50 000 oli saatu lainana Turun Suomalaiselta Säästöpankilta ja 20 000 markkaa osakkailta mm. J. A. Kalliolta.

Tällä kertaa poikkeukselliset olot heijastuivat Maineen kokouspöytäkirjoissa ja yhtiön elämänmenossa muutenkin. Tilikertomuksiin ja talousarvioihin ilmestyivät merkinnät sota-ajan omaisuuden luovutusverosta ja sotavahinko-vakuutusmaksuista. Ja ensimmäisen kerran Maineen historiassa yhtiö sai naispuolisen isännöitsijän, yhtiökokouksessa 13.2.1940 tähän tehtävään valittiin neiti Martta Lehtinen, 1917 taloon muuttaneen ent. talonomistajan K. F. Lehtisen tytär. Hän oli isännöitsijänä vuoden, 1941 hänen tilalleen valittiin poliisikonstaapeli Väinö Uotila, joka oli tullut Maineen osakkaaksi vuonna 1932.

Vuoden 1940 yhtiökokouksessa päätettiin myöntää 10 000 markkaa Turun kodinpuolustus-toimikunnan keräykseen kaupungin ilmapuolustuksen tukemiseksi. Lahjoituksen takia vuokria korotettiin 55 mk/kk. Yhtiön osakkaalle, muurari Antti Kuuselalle päätettiin myöntää 500 markan korvaus ” tunnustukseksi alttiudesta ja uhrautuvaisuudesta, jolla hän pitää huolen talon ja iäkkäiden asukkaiden turvallisuudesta”. Edelleen kokouksessa päätettiin vapauttaa yötyössä olevat asukkaat yövahtivuoroista ja harkittiin vakinaisen yövahdin palkkaamista.

Vuoden 1944 yhtiökokouksessa taas valittiin ilmasuojelukeskuksen kehotuksesta talon suojeluvalvojiksi A. Kuusela ja Aino Honkaranta. Ensiksi mainittu valittiin samassa kokouksessa yhtiön uudeksi isännöitsijäksi Väinö Uotilan jälkeen. Antti Kuusela oli muuttanut Maineeseen 1932 ja Aino Honkaranta, työnvalvoja Kustaa Waldemar Honkarannan leski, puolestaan 1924. Maine selvisi molempien sotien pommituksista pahemmitta vaurioitta. Vuoden 1940 huhtikuussa pidetyssä johtokunnan kokouksessa päätettiin ”kitata naarmut, joita sirpaleet olivat sodan aikana tehneet B-talon Heikkilänkadun puoleiseen päätyyn”. Naarmut olivat todennäköisesti syntyneet talvisodan ensimmäisessä pommituksessa 19.12.1939, jolloin pommit vaurioittivat pahoin Puutarhakadun ja Arvinkadun kulmauksessa sijaitsevaa As. Oy Wuorelaa.

Pienenä ajankuvana noilta sodan ja elintarvikepulan vuosilta poimittakoon maininta vuoden 1943 yhtiökokouksen pöytäkirjasta: Osakas Väinö Uotila tiedusteli, onko kellään vastaan, että hän pitää kaniineja? Yhtiökokous totesi, että kyllähän se sopii jos vain kaniinit pysyvät takapihalla. Aikanaan sota päättyi ja päästiin rauhan toimiin. Yhtiökokouksessa helmikuussa 1945 päätettiin poistaa pesutuvan ikkunasta laudoitus ja sannat. Portinpylväät olivat painuneet vinoon ja ne päätettiin korjata talkoilla. Ilmeisesti Väinö Uotilan kaniinit eivät olleet pysyneet takapihalla, sillä yhtiökokous päätti, seuraavasti: ”kaniineja ei saa pitää talossa, koska niistä on häiriötä sekä oman talon että naapuritalon asukkaille…”

Alkuperäisen tekstin kirjoittaja tuntematon. Muutaman korjauksen tekstiin tehnyt Raili Pajula.